pysäytti

Selvittelin lehtiä pois paperinkeräykseen ja löysin elämäntarinan, joka pysäytti:
Harmittaa kun en tiedä miten tarina päättyi. Rohkenen kirjoittaa sen tähän. Se vaikutti minuun niin kovin. Ja aloin miettimään tekisinkö itse samoin ja, että toivon, etten joudu sitä koskaan oikeasti miettimään:
”Se oli jokin toukokuun loppupäivistä, kun sain kutsun mammografiaan. Ei siinä mitään, hienoa, että seurataan, ajattelin ja kuvauksen jälkeen unohdin koko asian. Kului muutama päivä ja sain puhelinsoiton sairaanhoitajalta, olisi tultava uuteen kuvaukseen, lääkäri halusi selvittää lisää. Jo hoitajan äänen totisuudesta päättelin, rintasyöpä, minulla on rintasyöpä. Olin ne pari päivää kuin en olisikaan, kuin ei mitään ja sulattelin mietteitäni. Kuvauksessa tajusin lisää todellisuutta: minulla on todella rintasyöpä, joudun leikkaukseen, säästävään tosin se röntgenlääkäri sanoi, mutta sädehoidot jouduttaisiin antamaan. Tämä on todella pieni ja varmasti lempeälaatuinen, löytynyt niin alkuvaiheessa. Miten rouva voi? Jalkoja vapisuttaa tämä uutinen, en kerro kenellekään, menen töihin, en halua sairauslomaa, en kerro kenellekään, elän kuten ennenkin.
Niin sitten tein. Menin leikkaukseen kesäloman alkupuolella, en ottanut kolmen viikon sairauslomaa, tein kaikki tehtäväni ja työni kuten ennenkin, en edes särkylääkettä syönyt. Pääsin leikkauksesta samana päivänä kotiin. Onko lääkäri varmasti luvannut näin? Hoitaja kysyi, on, on. Olisin mennyt omalla autolla kotiin, no sitä en sentään rohjennut, kun lääkäri kielsi.
Se kesä meni, tuli jälkitarkastus ja määrättiin sädehoitoa, onneksi jokin uusi hoito, vain kolme viikkoa. Kävin siellä joka arkipäivä, onneksi sain järjestettyä työ- ym. aikatauluihini. Kukaan ei tiennyt, mikä minua oli kohdannut. Ja hyvinhän kaikki meni, hoidot loppuivat ja hoitaja kysyi haluaisinko sopeutumisvalmennusleirille, minä no en kiitos, en. Hoitaja varoitteli vakavan, tietävän näköisenä, että iho voisi tulla kipeäksi ja punoittaa, jopa mennä rikki vaikka hoito oli ohi. Hyvää jatkoa rouvalle, vakava ääni sanoi ja silmät katsoivat vakavasti. Ihmettelin. No en ihmetellyt enää kun melkein kaksi viikkoa oli kulunut. Iho meni rikki. Ja kirveli. Ja poltteli. Väsytti. Mitä tekisin? Perusterveydenhoitoon pitää mennä. En mene, niin jästipää olin, kenellekään en kertoisi. Toivoin koko sydämestäni ja voimastani, että tämä paranisi kotikonstein, puhtaudella ja levolla. Ja paranihan se. Mutta se kaksi viikkoa oli kovinta koko ajasta. Nyt se on ohi ja ihmettelen mitä olen käynyt läpi. Olenko käynyt? Pari kertaa silloin kun rinnanpäätä kirveli, väsytti ja pelotti parantuuko tämä itsestään, teki mieli kertoa tyttärelleni, mikä minua oli kohdannut. Mutta en kertonut. Halusin säästää lapsiani. Syöpään ei mielestäni osata suhtautua. Vakavaahan se on mutta ei tappavaa.”

Tahtoisin todella tietää, miten tämä tarina jatkui, mutta se oli vanha lehti ja mennyttä elämää. Minut se kuitenkin todella pysäytti. Asioita voi tehdä niin monella tavalla, suhtautua monella tavalla. Oliko tuo hyvä tapa?