suruni

Miten suruni meni, tuli, meni ja opetti. 
Ensin oli silkkaa kauhua, kaikenkattavaa, täydellistä, täyttä, täyttä kauhua ja epäuskoa, ei minulle voi käydä näin. 
Sitten tuli silmitön viha, kaikenkattavana sekin.
Sitten  masennusvaihe:  "Nukun 12 t yössä, syön just senverran ettei ole nälkä. Mikään ei tunnu just miltään ja jos on ollut enemmän tunteita on sit taas väsynyt ja turta pitkään, ihankuin pihalla ja mitään ei muista ja mikään ei tunnu just miltään". Arki jatkui kuitenkin kuin omalla painollaan, en ollut sairaana, en sairauslomalla, kävin töissä joka päivä, en hukannut mitään, rikkonut mitään, tapasin ystäviä, kaikki jatkui, tuntui, että elämä kantoi. 
Kunnes kolmannen vuoden alkaessa huomasin yhtäkkiä, yhtenä kesäpäivänä, että raahattavanani ollut taakka, kuin viitta harteillani oli hävinnyt, pienet asiat taas alkoivat sykähdyttää. Olin uusi. Oli uutta. Tuli uutta. 
Nyt hiljaa ihmettelen tätä kaikkea uutta ja heittäydyn taas tähän uuteen samalla täydellä tavalla kuin heittäydyin suruunikin, kokemaan täydestä tulevan.

Mitä tästä kokemuksesta opin? Sen, että ihminen ei tajua asiasta mitään, ei mitään, ennenkuin itse kokee vaikka kuvittelisikin tajuavansa. Ennen tiesin täysin varmasti, miten tuli elää, miten minun ja miten toisten. Nyt olen hiljaa varsinkin sen edessä miten toisten pitää elää. Mistä minä tiedän heidän olosuhteensa, sisimpänsä, taakkansa ja ilonsa. Mikä minä olen arvostelemaan toisia. Kunhan itseni kanssa keikuttelen näillä elämän laineilla.