Kyllä on sitten ollut kamalaa tämä pimeys, vaikka olin Teneriffallakin kolme viikkoa. Silkkaa, täyttä sinnittelyä ja päivien laskemista. Niin raskasta, niin raskasta. 21. tammikuuta on se rajani, jonka jälkeen lasken selviäväni, paitsi että vielä sittenkin jatkuu TALVI ja KYLMÄ, voi olla hirveitäkin pakkasia. 21. tammikuuta on useina vuosina alkanut aurinkoiset päivät ja ainakin aivan varmasti pimeys tulee iltapäivällä myöhemmin, joka päivä myöhemmin ja joka aamupäivä valo siintää aikaisemmin. MInä tarvitsen valoa. Valoa.
Ja tulin vielä sairaaksi, nuhaan ja henkeäahdistavaantunteeseen, enkä ole jaksanut mitään, en juuri mitään kahteen viikkoon, viikkoon en mitäääääääään. Joka päivä, joka ainoa aamu, päivä, ilta viljelen pieniä kiitoksen, toivon, värien, kevään, valon, ystävien, rakkaiden läheisten, lastenlasten ajattelemista, pieniä hetkiä, joka päivä monta kertaa, koko ajan. Rentoudun, hellitän, rakennan valoa sisälleni. Teen pienen lenkin, vaikka sairaanakin, kun ei ole kuumetta. Suunnittelen mitä pieniä ihania värikkäitä ostan keittiöön, itselleni, olkkariin kun PÄÄSEN LIIKKEELLE. Mietin, mitä uinuu tämän pimeän alla, tämän minulle niin hirveän pimeän jälkeen, mitä uutta, ihanaa. Ostan kukan joka kerta kun käyn kaupassa, tuon oksia metsälenkiltä. Ystäväksi en ole tätä pimeää saanut, en tänäkään talvena. Onneksi tämä on lopuillaan, jää vain pakkasen ja kylmän peikko. Jospa kesyttäisin sen ystäväksi tänä keväänä. Jospa. Mitä uinuu kylmän ja pakkasen alla. Mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti